Kauppalehti uutisoi tänään Suomen ekonomiliiton kehottaneen naisia olemaan nykyistä röyhkeämpiä palkkavaatimuksissaan. ”Kannustamme nuoria (naisia) röyhkeyteen. Miehet osaavat pyytää yleensä jopa 500 euroa enemmän palkkaa kuin naiset”, Eeva Riittinen-Saarno sanoo Kauppalehdessä.

Tässä on varmasti perää ja oppi rohkeudesta sopii monelle muullekin alalle. Naisekonomi tienaa 13 prosenttia mieskollegaansa vähemmän. Yleisesti ottaen tilanne on vieläkin huonompi. Naisen euron arvioidaan olevan noin 80 senttiä.

Suomalaisten naisten täytyy rohkeasti uskoa itseensä. Toisaalta myös eduskunnan on ryhdyttävä tekoihin. Tällä hetkellä sosiaaliturvajärjestelmässä on kestämättömiä velvoitteita, jotka osaltaan heikentävät naisten palkkatasoa ja saattavat heikentää työnantajan mahdollisuutta palkata hakijajoukosta pätevin.

Työnantajalle on nyt lähtökohtaisesti taloudellisesti suurempi riski palkata nuori nainen kuin mies. Vanhemmuuden kustannukset lankeavat lähes yksinomaan äidin työnantajan harteille. Tämä vaikuttaa naisvaltaisten alojen työllistämismahdollisuuksiin ja palkanmaksukykyyn sekä kielteisesti naisten mahdollisuuksiin löytää vakituista työpaikkaa.

Työnantajat ymmärrettävästi pyrkivät välttämään kustannuksia, joita aiheutuu työntekijöiden perhe- ja hoitovapaista. Raskaimpana kustannustaakka kohdistuu pieniin ja keskisuuriin yrityksiin, jotka vastaavat enemmistöstä yksityisen sektorin työpaikoista.

Perhe-elämän vaiheisiin liittyvän sosiaaliturvan kustannukset, kuten perhevapaiden kustannukset ja lapsen sairastumisesta johtuvat poissaolot, on siirrettävä yksittäiseltä työnantajalta kokonaisuudessaan valtiolle. Näin poistetaan työnantajalta vanhemmuudesta aiheutuva yllättävän kustannusriski. Tällöin työntekijän sukupuoli tai ikä ei enää vaikuttaisi merkittävällä tavalla työllistymiseen. Nyt on tekojen aika.

Kansanedustaja Jukka Gustafsson pohdiskeli (AL 24.1.), hyvän kansanedustajan ominaisuuksia. Gustafssonin mukaan edustajan työ ei ole mikään ammatti. Tästä olen eri mieltä.

Mielestäni kansanedustajuus on vaativaa ammattityötä. Se vaatii erityisosaamista siinä missä mikä tahansa muu ammattitaitoa vaativa työ. Sopiva työkokemus ja koulutus tukevat ammattitaitoa.

Työhönottohaastattelua käydään monta kuukautta vaalien merkeissä. Työnantajana ovat äänestäjät.

Kansanedustajaksi pyrkivän ehdokkaan on miellettävä, että edessä on useimmille alan vaihto. Tultuaan valituksi eduskuntaan niin laulaja, missi, opettaja, lääkäri, professori kuin toimitusjohtajakin joutuu opettelemaan kokonaan uuden ammatin, jos mielii hyväksi kansanedustajaksi.

Ammatinvaihto on onnistunut, kun motivoituneesta kansanedustajasta on tullut osaava poliitikko, joka oikeasti kykenee vaikuttamaan päätöksentekoon oman arvopohjansa mukaisesti.

Kansanedustajuus on päätoiminen luottamustyö, joka ei vertaudu sivutoimisiin luottamustehtäviin. Kaikki maamme vaikutusvaltaisimmat eturivin poliitikot, esimerkiksi Jyrki Katainen, Mari Kiviniemi ja jopa Timo Soini, ovat puhtaasti ammattipoliitikkoja.

Kansanedustajan ammattitaitoon kuuluu olennaisena osana myös erilaisten elämäntilanteiden ymmärtäminen, ihmisten aito kuunteleminen ja asiantuntijatiedon hankkiminen päätöksenteon tueksi. Näissä on jokaisen edustajan oltava tarkkana, sillä työsopimus on katkolla neljän vuoden välein. Se on terveellistä.

Tänään aamupäivä kului Hervannan lukiossa. Olin kertomassa poliittisesta vaikuttamisesta lukiolaisille. Hyviä kysymyksiä riitti ja 75 minuutin oppitunti kului siivillä. Eniten kysyjiä kiinnosti käytännön työ eduskunnassa ja valtuustossa. Opintotukeen liittyen kysyttiin, mitä mieltä olen vanhempien tulojen vaikutuksesta toisen asteen opiskelijoiden tukeen. Mielestäni vanhempien tuloilla ei pitäisi olla vaikutusta itsenäisesti asuvan täysi-ikäisen opiskelijan tukeen.

Olin pitkään niin liekeissä keskustelustamme, että sen jälkeen ei ollut yhtään kylmä, vaikka odottelin vartin verran bussia lähes 20 asteen pakkasessa. Yleensä jäädyn aina heti, mutta keskustelu lämmitti mieltä.

Päivän Aamulehdessä Sanna Marin huomautti minun sivuuttaneen kokonaan opintotuen indeksisidonnaisuuden 21.1. julkaistussa tekstissäni. Tämä kuitenkin johtui siitä, että toimitus oli joutunut hieman lyhentämään kirjoitustani. Alkuperäisessä lehteen lähettämässäni versiossa totesin, ettei indeksiin sitominen ratkaise opiskelijan toimeentulon ongelmaa.

Indeksikorostus on vain marginaalinen lisä opintotukeen. Koko järjestelmä kaipaa suurempaa remonttia, jonka jälkeen indeksiin sitomista voidaan harkita uudestaan.

Kannustava ja opiskelun tavoitteellisuutta painottava opintotukiuudistus voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ensimmäisinä vuosina opintoraha mahdollistaisi nykyistä paremmin täysipäiväisen opiskelun ja opintojen loppuvaiheessa raha olisi pienempi. Opintojen loppupuolella opiskelijalla pitäisi halutessaan olla jo ensimmäisiä opiskeluvuosia paremmat mahdollisuudet työskennellä omalla alallaan opintojen ohessa.

Opiskelijallakin pitää olla oikeus työntekoon ja lisätienestiin. Ahkeruudesta ei saa rankaista. Opiskeluaikana työskennellyt on etulyöntiasemassa työmarkkinoilla valmistumisen jälkeenkin. Jonkinlainen työkokemus voi olla jopa koulutusta vastaavan työllistymisen edellytys.

Demarinuori Sanna Marin (AL 12.1.) puhui puutteellisin tiedoin väittäessään hallituksen kurjistavan nuorten asemaa. Kirjoittaja viittaa lakiehdotukseen, joka on tosiasiassa sosiaalisesti hyvin vastuullinen. Se mahdollistaa toimeentulotuen alentamisen sellaiselta 18-25-vuotiaalta henkilöltä, joka keskeyttää opintonsa tai ei ota vastaan tarjottua koulutusta.

Hallitus on oivaltanut sen tosiasian, että väestömme ikääntyessä meillä ei ole varaa menettää yhtään nuorta pysyvästi työelämän ulkopuolelle. Syrjäytyminen on aina inhimillinen tragedia ja lisäksi maksaa yhteiskunnalle noin miljoona euroa yhtä syrjäytynyttä nuorta kohden. Tästä lähtökohdasta käsin on aivan oikein patistella nuoria työhön tai koulutukseen. Vaikka sitten tukien menettämisen uhalla.

Sen sijaan on kestämätön ajatus, että yhteiskunnan olisi kustannettava työkykyisen nuoren makoilu kotisohvalla täydellä toimeentulotuella, jos häntä ei vain satu huvittamaan vastaanottaa työtä tai koulutusta. Jos työtä tai koulutuspaikkaa ei ole tarjolla, on tilanne tietenkin toinen, mutta silloin tuki pysyykin koskemattomana.

Myös opintotuen osalta Marinin syytökset ovat vailla totuuspohjaa. Sinivihreä hallitus lunasti opiskelijoille antamansa lupaukset jo vaalikautensa alussa korottamalla opintorahaa 15 % ja opintotuen vapaan vuositulon rajoja 30 % heti ensimmäisessä budjetissaan. Ennen tätä, demarivallan aikana, opintotukea ei oltu onnistuttu korottamaan yli kymmeneen vuoteen! Uskon, että osaamista arvostava tulevaisuuspuolue kokoomus ei unohda opiskelijaa jatkossakaan.

Työnteon on oltava aina kannattavaa. Myös opiskelijalla on oikeus nostaa elintasoaan tekemällä töitä. Annamme täysin vääristyneen viestin työnteon arvostuksesta, kun opiskelijat joutuvat miettimään tulorajoja ja laskemaan, kuinka paljon kannattaa opintojen ohessa työskennellä. Opintotuen tulorajat muodostavat kannustinloukkuja, joista on päästävä eroon. Opintotuen indeksiin sitomisella ei ole todellista vaikutusta opiskelijan toimeentuloon, työnteolla on.

Opiskelu on investointi tulevaisuuteen. Opiskelun lähtökohtana on aina oltava työllistyminen ja toivo koulutusta vastaavasta työstä. Tähän päästään sovittamalla koulutuksen aloituspaikkamäärät vastaamaan nykyistä paremmin työelämän tarpeita.

Marin rinnastaa ajattelemattomasti opintotuen ja toimeentulotuen saajien tilanteet toisiinsa. Opintolainaa ei voi verrata siihen, että muita väestöryhmiä toimeentuloluukulla kehotettaisiin ottamaan lainaa elääkseen. Toimeentuloluukulta haettu ruokaraha on syömämeno, jolla ei ole opintolainan kaltaista investointiluonnetta. Marinin käyttämä vertaus on surullisen halveksiva opiskelijoiden tulevaisuudennäkymiä ja koulutusta kohtaan.

Maksuton koulutus on yhteiskunnan tarjoama etuoikeus, ei pakollinen paha.

Omasta kokemuksesta tiedän, että opiskelijat ymmärrettävästi karttavat lainaa viimeiseen asti. Lainan vaihtoehtona opiskelijalla on oltava mahdollisuus kohentaa elintasoaan työtä tekemällä. Kohtuuttomat tulorajat pitää siksi poistaa.

Aamulehden Näkökulmassa 9.1. kauhisteltiin aiheellisesti suomalaisten tietoja politiikasta. Vain 26 % suomalaisista tietää, mitä tehtäviä eduskunnalla on ja vain 15 % tietää, montako meppiä Suomella on. Luvut eivät ole mikään ihme, koska todellisuudessa hukassa on koko homman perusidea eli se, miten juuri minä voin vaikuttaa ja mitä eroa puolueilla oikeastaan on.

Meillä on maailmaan parhaat opettajat ja mainetta niittänyt koulujärjestelmä. Asenteissa olisi kuitenkin tarkistamisen varaa. Liian usein koko koulutusketjumme läpäistään asenteella; ”politiikka ja äänestäminen on ihan sama, ei kiinnosta”. Tällöin on aivan turha odottaa, että aiheeseen liittyvä hyvinkään päntätty nippelitieto pysyy muistissa.

Politiikka on vaiettu kuoliaaksi kouluissa. Todellinen ymmärrys puolueiden eroista ja siitä, mistä politiikassa oikeastaan on pohjimmiltaan kyse, ei synny pänttäämällä kaaviota lainsäädäntöprosessista tai teoriaa parlamentaarisen järjestelmän perusideasta. Pikemminkin oppilas voi ajatella, että ”juu näinhän se laki syntyy, äänestin tai en”.

Kouluissa vallinneen hyssyttelyn ilmapiirin ja suoranaisen politiikan pelon vuoksi opettajien on saattanut olla vaikeaa tarjota oppilaille käytännön esimerkkejä vaikuttamisen tavoista tai kutsua vierailulle vaikuttajia, joihin nuoret voivat samaistua. Käytännön tutustuminen työelämään on tärkeää. Myös yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen pitää tutustua käytännössä.

Politiikka on uskallettava tuoda kouluihin konkreettisessa ja helposti lähestyttävässä muodossa. On todella hienoa, että jotkut rohkeat yhteiskuntaopin opettajat ovat tämän oivalluksen tehneet ja toimineet sen mukaan. Olen käynyt lukioiden yhteiskuntaopin tunneilla kertomassa omakohtaisesti käytännön vaikuttamisesta ja politiikasta.

Jos koulujen ovet avataan käytännöntason yhteiskunnallisille vaikuttajille, se vaatii vastuunkantoa ja sopivaa käytöstä vierailijoilta. Itse olen kokenut, että tehtäväni vierailijana ei ole niinkään saada oppilaita tietylle poliittiselle kannalle vaan toimia elävänä esimerkkinä siitä, että yhteiskunnallisiin asioihin on mahdollista, ja pitää, vaikuttaa. Poliittisen kantansa nuoret osaavat sitten kyllä ajatella itse.

On välttämätöntä, että yhteiskuntaopin opetus tarjoaa todellisen ymmärryksen politiikan perimmäisestä olemuksesta. Tämä tarkoittaa ymmärrystä siitä, miksi ei ole ihan sama kuka asioistasi päättää. Tästä syntyy kipinä aitoon vaikuttamiseen ja eväät aktiiviseen kansalaisuuteen. Nuoret tarvitsevat esimerkkejä siitä, mitä vaikuttaminen on ja, miten pääsee alkuun.

Lukioissa vieraillessani aloitan usein kysymällä, kiinnostaako politiikka. Harva käsi nousee. Jatkan kysymällä, ketä kiinnostaa kouluruoka tai omat opiskelu- ja työmahdollisuudet tulevaisuudessa. Miltei jokainen käsi nousee. Vuoropuhelu nuorten kanssa kestää yleensä niin kauan, että oppitunti loppuu kesken innostuneissa tunnelmissa. Ei se sen kummempaa ole.

Yhteiskunnallinen muutos koskettaa meitä kaikkia, ja siihen vaikuttaminen kuuluu kaikille. Viimeaikaiset kohut ovat uhanneet jyrätä alleen tämän politiikan todellisen ytimen. Lopetetaan kiertely lautatarhoissa ja risukasoissa. Herätetään toivo. Ei vaieta politiikkaa kuoliaaksi vaan ruokitaan kodeissa ja kouluissa kipinää vaikuttamiseen.

Kansanedustaja Jacob Södermanin (sd) mielestä eduskunta on avaruusaluksen lailla etääntynyt kansasta, koska markkinatalous on ottanut vallan, vaikka “olisi pitänyt palata pohjoismaisempaan politiikkaan”. Fiksuna pitämäni kansanedustaja sortuu avaruustermein ufoon logiikkaan syyttäessään markkinataloutta. Ero puolue-eliittien ja kansan mielipiteiden välillä näyttää kyllä gallupien valossa kasvaneen —nimenomaan sosiaalidemokraattien piirissä, mutta syntipukkia on haettava muualta kuin markkinataloudesta.

Markkinatalouden syyttäminen on ufoa kahdesta syystä. Ensinnäkin markkinatalous ei voi olla vallankäyttäjä, koska markkinataloudella ei ole arvoja tai päämääriä. Markkinataloudessa valtaa käyttävät aina ihmiset. Markkinatalous on väline, jolla on politiikassa vain välinearvoa. Se on paras mahdollinen keino tuottaa hyvinvointia.

Haikaillessaan ”paluuta pohjoismaisempaan politiikkaan” Söderman ilmeisesti tarkoittaa enemmän sääntelyä ja enemmän veroja. Mitä enemmän markkinataloutta säännellään sitä enemmän valtaa käyttää hallinto tai poliittiset vallanpitäjät. Siellä, missä markkinataloutta ei ole ollenkaan, ei ole demokratiaakaan. Suomessa markkinatalouden sääntelyn ja ihmisten holhoamisen lisääminen tarkoittaa sitä, että eduskunta päättäisi yhä useammista asioista puolestamme.

Toisekseen pahinta mahdollista vieraantumista kansasta edustaa kuvitelma, että eduskunta on lähellä kansaa silloin, kun se päättää mahdollisimman monesta asiasta kansalaisen puolesta ja niistää mahdollisimman paljon veroeuroja ihmisiltä jakaakseen ne suuressa viisaudessaan uudelleen. Yleensä tätä ajatusmallia edustavat peruutuspeiliin tiirailevat poliitikot, jotka haikailevat takaisin johonkin menneeseen ”hyvään aikaan”.

Järjestelmä, jossa yksilöiden päätöksiä ei pääsääntöisesti tehdä markkinataloudessa, vaan ensisijaisesti kansallisessa hallinnossa heidän puolestaan, on toistuvasti osoittautunut toimimattomaksi. Sitä yritettiin mm. entisessä Neuvostoliitossa.

Tulevaisuuteen katsovana ihmisenä uskon, että kansalaiset ovat lähtökohtaisesti oman elämänsä parhaita asiantuntijoita tekemään itse omat ratkaisunsa. Ihmisten onnellisuus ei lisäänny sillä, että yhteiskunta lisää sääntelyä ja tuottaa kaikille samasta muotista kaikki mahdolliset palvelut ilmaiseksi. Uskomus siitä, että on olemassa yksi ainoa kaikkialla toimiva oikea resepti hyvään elämään, kuuluu holhoavaan uneen, josta sosiaalidemokratia ei herää nykyaikaan. Maailma on muuttunut ja ihmiset haluavat vapautta tehdä valintoja sekä järjestellä elämänsä ja työnsä.

Vastuullinen markkinatalous on osoittautunut parhaaksi keinoksi luoda vaurautta, hyvinvointia ja vapautta yksilöllisiin valintoihin. Uskon vastuulliseen päätöksentekoon, jossa välttämättömät veroeurot kerätään haitaten mahdollisimman vähän markkinatalouden toimintaa ja kannustaen ihmisiä toimeliaisuuteen.

Yhteiskunnan on toki autettava ja otettava koppia niistä, jotka eivät yksin pärjää. Mutta eduskunnan ei pidä yrittää loputtomasti paapoa tai holhota ihmisiä. Kun ei yritetä tarjota kaikille kaikkea hyvää ilmaiseksi, meillä riittää varaa auttaa niitä, jotka todella apua tarvitsevat! Miljonäärien ei tarvitse saada —ja he tuskin vaativatkaan, ilmaista päivähoitoa. He voivat palvelusta vähän maksaakin.

Talouskasvua tukeva veropolitiikka on tapa turvata kestävästi suomalaista työtä ja toimeentuloa. Kykymme auttaa ei riipu tahdosta, vaan taloudellisista realiteeteista. Uskon, että suomalaiset haluavat päättää arjestaan mahdollisimman pitkälle itse ja samalla luottaa siihen, että jos yllättävä kriisi kohtaa on yhteiskunnan turvaverkko kuitenkin olemassa. Uskon kannustavaan Suomeen, jossa työnteko, yrittäminen ja kouluttautuminen kannattaa, ja jossa eduskunta uskaltaa luottaa ihmiseen ja hänen omiin valintoihinsa.

Eduskunnan, puolueiden ja kansanedustajien on osattava olla lähellä kansaa ennen kaikkea yksilötasolla. Se tapahtuu kuuntelemalla, kannustamalla, mahdollistamalla erilaisia elämänvalintoja ja luomalla toivoa ihmisten elämään. Jokaisen kansanedustajan on huolehdittava siitä, ettei Södermanin tapaan vieraannu suomalaisten arjesta niin, että kuvittelee ihmisten jatkuvasti haikailevan paluuta johonkin menneeseen. Uskon, että suuri osa Suomalaista katsoo elämässään eteenpäin —samoin tulisi tehdä myös kansanedustajien ja puolueiden.

“Sofia stressaa sun puolesta”

Taannoin postiluukustani tupsahti kuori, joka sisälsi yhteiskuntatieteiden maisterin paperini. Pysähdyin miettimään, että onhan siitä opintojen aloittamisesta jo ikuisuus… No, eihän siitä ole kuin noin viisi vuotta. Tuohon aikaan mahtuu kuitenkin melkein kokonainen uusi elämä politiikan ja vaikuttamisen parissa. Seuraavassa pieni katsaus siihen, mitä oikein tapahtui.

Nykyään muistelen, omasta mielestäni jopa keski-ikäisellä kaiholla, aiempaa nuoruuden ratsastuselämää. Tallityötä, jonka lomassa ei tarvinnut kantaa huolta kuntosalille ehtimisestä. Aikaisia aamuja, jotka kesällä olivat kauniin sumuisia, talvella kirpeän kuulaita. Loputonta treenaamista. Kisamatkoja, unohtumatonta tiimihenkeä ja nurmihokkeja. Aikaa Ranskan maaseudulla. Parhaita kisatuloksia, joita olisin aina vain halunnut parantaa. Maajoukkuevalmennuksia Ypäjällä. Ennen kaikkea toinen toistaan rakkaampia hevos- ja ihmisystäviä. Ja jopa tallin jäätyneiden putkien sulattelua.

Uusi lehti kääntyi, kun vuonna 2005 pyrin Ranskassa heränneen mielenkiintoni johdattelemana Tampereen yliopistoon lukemaan valtio-oppia. Yliopiston ovet avautuivat ja tutkinto on nyt suoritettu. Viiteen vuoteen mahtuu paljon muutakin kuin opintoja. Vaihto-opiskelu Britanniassa oli unohtumaton kokemus. Opiskelujen alkuvuosina työskentelin myös tarjoilijana ja opetin kolmena vuonna valtio-oppia avoimen yliopiston opiskelijoille kansanopistossa.

Yliopiston kokoomusopiskelijat houkuttelivat minut riveihinsä, ja ensimmäiset vaalini olivat ylioppilaskunnan edustajistovaalit vuonna 2007. Edariin minut valittiin kokoomuksen ääniharavana. Vaaliaseeni oli vaaleanpunaiseksi värjätty kokoomuksen leijonalogo (!!) ja taisi kuvassa hiuksissani komeilla myös pinkiksi muutettu ruiskukka. Toimi, mutta en kehota ottamaan mallia. Vaikkakin varioitu leijonalogo näyttää sittemmin käyneen kovin muodikkaaksi. Lisäksi kaverini kehittelivät sloganeita: ”Sofia — vaaleanpunainen suomileijonatar, herkkä mutta voimakas!”, ”Missä Sofia toimii, siellä vastakkainasettelu päättyy — älä päädy demariin, vaan äänestä Sofia edariin!” ja oma suosikkini : ”Älä stressaa, Sofia stressaa sun puolesta numerolla 202!”

Poliittista laukkaa

Vuodet 2008-2010 olivatkin sitten poliittista laukkaa välillä Tre-Hki opintojen edistämisen kustannuksella. Tuota ennen opintoni olivat onneksi edenneet ripeästi ja hyvin arvosanoin. Työn ja harrastuksen yhdistämiseen olin tottunut jo nuoresta pitäen, kun rahoitin ratsastusharrastustani työskentelemällä tallilla. Työ ja harrastus yhdistyivät täydellisesti, kun aloitin eduskunnassa kansanedustajan avustajana vuoden 2008 alussa. Eduskuntatyö on ollut politiikan näköalapaikka oppia ja verkostoitua.

Myöhemmin samana vuonna (2008) minut valittiin ensiyrittämällä 715 äänellä Tampereen kaupunginvaltuustoon. Läpimeno pienellä budjetilla täysin ”puskista” oli varmasti monelle melkoinen yllätys. Vaalilause “Puhetta seuraa teot” on yhä ajankohtainen. Valtuustossa ja muissa luottamustoimissa työskentelyn olen kokenut mielekkääksi ja tärkeäksi. Asioihin perehtyminen vaatii aikaa, mutta se palkitsee. Uuden sukupolven osaamista tarvittaisiin vielä enemmän mukaan valtuustoihin. Osaaminen ja ammattitaito ovat osoittautuneet alalla kuin alalla ikää tai virkaikää ratkaisevammiksi.

Eurovaaleissa 2009 sain jo yli neljän tuhannen ihmisen luottamuksen. Asiakeskeisessä kampanjassamme käytetty raha suhteessa äänimäärään oli varmasti vaalien alhaisimpien joukossa. Tästä kiitos kuuluu jälleen mahtavan työn tehneelle tiimille. Tavoitteenamme oli tehdä vahvaa pohjaa läpimenolle vuoden 2011 eduskuntavaaleissa ja siinä onnistuimme.

Keväällä 2010, 26-vuotiaana, minua pyydettiin asettumaan kesän puoluekokouksessa ehdolle Kansallisen Kokoomuksen varapuheenjohtajaksi. Kisa antoi varmuutta ja isolla kauhalla uskoa itseen. Sain jälleen lukuisasti uusia ystäviä ja kävin lukemattoman määrän antoisia keskusteluja. Toisaalta viimeistään kesän puoluekokous herätti nuorisopolitiikan ruususenunesta. Siinä unessa vanhemmat poliitikot sparraavat ja kannustavat uusia. Sellaista tukea minäkin olin osakseni saanut. Vpj-ehdokkuus kuitenkin näytti myös politiikan varjopuolen. Sen, jossa yksittäiset tamperelaiset puoluetoverit irtisanoutuivat yksimielisesti tehdyistä yhteisistä päätöksistä ja ryhtyivät pahimmiksi kampittajiksi, kun kokivat uuden uhan suhteessa omaan valta-asemaansa. Uskon kuitenkin, että politiikassa ”se mikä ei tapa, vahvistaa”, kunhan itsellä on puhtaat jauhot pussissa.

Olen suunnattoman kiitollinen laajalle tukijoukolleni, vaikka tavoitteemme pirkanmaalaisesta varapuheenjohtajasta jäikin kesällä niukasti saavuttamatta. En voi riittävästi kiittää siitä, että Pirkanmaan Kokoomus, tamperelainen kokoomus, kokoomusopiskelijat, kokoomusnuorten piirijärjestöt ja lukuisat kokousedustajat tukivat minua puolueen varapuheenjohtajaksi. He jakoivat kanssani ajatuksen; “Niin kauan on toivoa, kun on rohkeutta uudistua”. Sain mahdollisuuden haastaa tasavertaisesti kokoomuksen ykköskansanedustajat ja ministerin. Kokemus oli niin upea, että lähtisin koska tahansa uudestaan. Lämmin kiitos kaikille mukana olleille!

Järjen ja sydämen kuulemista

Olen oppinut paljon opinnoissa ja etenkin niiden ulkopuolella. Itselläni on vahvistunut käsitys siitä, että herkkyys pitää politiikassa säilyttää. Kun kuulee ihmisiä sekä järkeä ja sydäntä, jaksaa toimia oikein. Vallalla ei ole arvoa, jos sillä ei tee oikeita asioita.

Muutaman vuoden keskityttyäni eduskuntatyöhön ja kunnallispolitiikkaan totesin, että vuonna 2005 aloittamani opinnot oli saatava pikaisesti pakettiin. Otin opintoihin tarkoitettua virkavapaata eduskunnasta ja sain kuin sainkin paperit käteeni jopa hieman takarajaksi asettamaani aikaa aikaisemmin.

Valmistuneiden juhlassa rehtori Kaija Holli puhui tavoitteiden asettamisen tärkeydestä ja kehotti meitä valmistuneita uskaltamaan suunnitella elämäämme. Olen kyllä suunnitellutkin, mutta jossakin vaiheessa kuluneen viisivuotissuunnitelmani osalta tavoitteet ja hurjimmatkin haaveet ylittyivät. Siitä olen kiitollinen.

Katseeni on nyt ensi kevään vaaleissa. Kansanedustajuus on erityisosaamista vaativaa ammattityötä. Tahdon tuoda uuden työotteen eduskuntaan!

Ensi vuonna lupaan kirjoittaa lyhyemmin.

Vaikka joulun odottelu on ihanaa aikaa, meidän pitää muistaa myös ne ihmiset, jotka eivät näe upeita joulukoristeita ja kimallusta tai kuule joululaulujen soivan joka paikassa.

Suomalaisessa kehitysavussa on parannettavaa. Itse olen sitä mieltä, että nykyinen kehitysapu ei vielä riittävästi kannusta kehitysmaita luomaan demokraattista yhteiskuntaa ja mahdollista vapaita markkinoita, joiden kautta kaikilla olisi mahdollisuus nostaa kotimaansa omille jaloilleen. Täytyy kuitenkin muistaa, että globaali hyvinvointi ei voi olla ainoastaan kansallisvaltioiden ja kansalaisjärjestöjen asia, vaan meistä jokainen voi tehdä jotain muidenkin maiden ihmisten hyväksi.

Erityisesti näin joulun alla erinomainen ajatus on panostaan toisenlaisiin joululahjoihin. Esimerkiksi viime vuonna tuttavani ostivat ystäviensä nimissä vuohia Nepaliin. Saattaa kuulostaa hassulta, mutta vakavasti puhuttuna pienelläkin summalla voi esimerkiksi Unicefin tai Planin kautta auttaa lapsia pääsemään vaikkapa terveystarkastukseen tai antaa lisää toivoa Haitin lapsille.

Myös kotimaassa kaivataan apua. Hyvä Joulumieli -keräys muistuttaa, että Suomessa on tälläkin hetkellä tuhansia vähävaraisia ja apua tarvitsevia lapsiperheitä. Tänä vuonna lahjoitin joulukortteihin varaamani rahat Hyvä Joulumieli -keräykseen.

Läheisille paras lahja on antaa aikaa. Aitoa välittämistä ei voi ulkoistaa viranomaistoiminnaksi. Muistetaan koko maailmaa yhdessä, pala kerrallaan!

Rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta toivottaen

Sofia

Aamulla uutisia lukiessa jäi ihmetyttämään, että miksi Diilin voittaneeseen Mira Kassliniin liitettiin usein titteli “jääkuningatar”. Diiliä en ehtinyt katsoa jaksoakaan, mutta nopea kysely Facebookissa antoi seuraavanlaisia vastauksia:

”Se oli vaan tavallista tehokkaampi ihminen. En tiedä. Ei stereotyyppinen nainen = jääkuningatar?”

”Määrätietoinen ja eteenpäinpyrkivä nainen on aina ´jääkuningatar` ja voitti kisan… raskaana ollessaan!”

”Finaalissa oli hassu hetki, kun Hjallis julisti Miran voittajaksi, kuvattiin Miraa joka selvästi teki kaikkensa pidättääkseen kyyneleet ja pitääkseen pokkansa… Onnistu kyllä, mut jännä miten tarkasti pitää suitsia itsensä tiettyyn rooliin, jotta pystyy olemaan vakavasti otettava menestyjä naisena.”

Näin lehtitietojen ja FB-raadin varassa minua mietityttää edelleenkin negatiivissävytteinen ilmaus ”jääkuningatar”. Kasslin on halunnut voittaa ja aikanaan olla kovassa lajissaan maailman paras. Vaatii kanttia. Nytkin hän haluaa tehdä hyvin sen, minkä tekee ja menestyä siinä. Mitä pahaa on itseluottamuksessa ja määrätietoisuudessa —etenkin yhdistettynä sopivaan itsekritiikkiin ja toisten huomioonottamiseen? Sopivatko ne muka vain miehille?

Onko niin, että pärjäävä mies voi positiivisessa merkityksessä saada vaikkapa lisänimen ”jäämies” siinä missä naista tituleerataan, ei niin mairittelevasti, ”jääkuningattareksi”. Jos jääkuningatar tarkoittaa sitä, että tietää  mitä haluaa, tekee määrätietoisesti töitä sen eteen ja saavuttaa tavoitteita, niin hyvä. Minusta nämä ovat tavoiteltavia ominaisuuksia sukupuoleen katsomatta.

FB-raati jatkaa: ”Katsoin tuon finaalin ja Hjallis sanoi, ettei ole koskaan tavannut naista, jolla on yhtä rautainen itseluottamus kuin Miralla. Että usein naiset pitää matalaa profiilia ja on hissukseen. Oli hyvin vaikuttunut ja sen näki selvästi. Ja tämän jälkeen valitsi Miran. On tyypillistä, että asia on käännetty tavallaan Miran heikkoudeksi: joko olet pehmeä ja äidillinen tai kova jääkuningatar. Kyseessä on kuitenkin entinen huippu-urheilija. Luulisi kovan itseluottamuksen olevan pakollinen ominaisuus menestyjälle oli kyseessä sitten urheilu tai bisnes. Ehkä keltainen lehdistö voisi seuraavaksi miettiä, olisiko Suomen urheilupuolella tarvetta jääkuningattarille?”

Mielestäni myös suomalaisessa politiikassa olisi paikkansa jääkuningattarille. Sellaisille, jotka osaavat työnsä ja Tommy Tabermanin sanoin tulevat lujiksi, mutta pysyvät pehmeinä.

‎”Joko olet pehmeä ja äidillinen tai kova jääkuningatar”, kuvaa hyvin muotteja, joihin naisia liian helposti vieläkin sovitetaan. Mielestäni työssä menestyminen ja äitiys on oltava mahdollista yhdistää, ja myös poliittisten päätösten on tätä tuettava. Vanhemmuuden kustannukset pitää jakaa nykyistä tasaisemmin työnantajien kesken, jotta myös pienyrittäjillä on mahdollisuus ottaa Hjalliksen ratkaisusta mallia ja palkata aidosti paras työnhakija sukupuolesta riippumatta.

Jotta kauan kaivattu uudistus vihdoin saavutetaan, täytyy aika monen jääkuningattaren eduskunnassa ryhdistäytyä ja vihdoin näyttää muutosta viimeiseen asti vastustaville miesvaltaisten alojen työnantajaosapuolille kaapin paikka.