Suomi on yhdessä muiden EU-maiden kanssa selkein sanoin tuominnut Venäjän toimet Ukrainassa. Venäjä on loukannut itsenäisen valtion alueellista koskemattomuutta ja itsemääräämisoikeutta sekä vaarantanut Euroopan rauhan ja turvallisuuden. Viime aikoina mikään Ukrainan kriisissä ei ole edennyt parempaan suuntaan.

EU:n toiminnalta katoaa uskottavuus, jos Venäjän toimiin ei reagoida vahvasti. Sanktioita tarvitaan. Niiden on oltava sellaisia, että ne vaikuttavat Venäjän politiikkaan. Niiden on osuttava ensisijaisesti Venäjään, ei Suomeen. Venäjä-pakotteet käyvät Suomelle joka tapauksessa kalliiksi. Taloudelliset haasteet eivät kuitenkaan ole mitään sen rinnalla, että hyväksyisimme naapurin sotivan pienempiään vastaan ilman kunnollisia seuraamuksia.

Ukrainan kriisi ja Georgian sota ovat muistuttaneet suomalaisten mieliin kaksi tärkeää opetusta. Ensimmäinen on voimapolitiikan paluu Venäjän keinovalikoimaan. Toinen on kriisien nopea eskaloituminen. Tuskin kukaan osasi ennakoida vielä marraskuussa, miten erilaiselta maailma tänään näyttää.

Turvallisuuspoliittiset ratkaisut joudumme tekemään silti pitkäjänteisesti. Ne on tehtävä aina omista lähtökohdistamme käsin, omaa turvallisuuttamme parhaalla tavalla edistäen.

Riippumatta siitä, kuulummeko sotilasliittoon vai emme, on Suomen huolehdittava omasta puolustuksestaan itse. Puolustusvoimien tehtävät ja resurssit on pidettävä tasapainossa, mikä edellyttää puolustusmäärärahojen korotusta vuoden 2015 jälkeen.

Kokoomuksen eduskuntaryhmä pitää puolustusvoimien omaa arviota määrärahojen tasosta oikeana: Lisärahoitustarve materiaalisen suorituskyvyn ylläpitämiseksi on vuonna 2016 noin 50 miljoonaa euroa ja vuoteen 2020 mennessä asteittain 150 miljoonaa euroa indeksikorotusten lisäksi, käytännössä noin 1,5 prosenttia vuotuisesta bruttokansantuotteesta. Vanhenevien suorituskykyjen korvaaminen tulee vaatimaan todennäköisesti myös erillisrahoitusta.

Nato-jäsenyys ei ole ratkaisu puolustusvoimien resurssiongelmaan. Liioin Nato-jäsenyys ei merkittävästi nostaisi kustannuksia, vaikuttaisi omaan asevelvollisuusarmeijamme tarpeeseen tai vähentäisi vahvan maanpuolustustahtomme merkitystä.

Oma suhtautumiseni Suomen Nato-jäsenyyteen ei ole Ukrainan kriisin myötä muuttunut. Perustelut Suomen Nato-jäsenyyden puolesta ovat vanhat tutut. Nato-jäsenyys vahvistaisi Suomen turvallisuutta, puolustuskykyä ja liittäisi Suomen siltäkin osin osaksi demokraattisten maiden arvoyhteisöä.

Suomi tekee tiivistä ja hyvää yhteistyötä Naton kanssa, mutta päätöksenteosta ja turvatakuista olemme ulkona. Naton jäsenenä Suomi vaikuttaisi pöydässä, jossa meitä koskevia päätöksiä joka tapauksessa tehdään.

Paljon puhuttu Nato-optio ei tuo Suomelle turvaa. Presidentti Martti Ahtisaarta mukaillen; palovakuutustakaan ei voi ottaa, kun talon nurkka on jo tulessa. Jäsenyyttä on haettava hyvän sään aikana. Monien mielestä pilviä on jo taivaalla.

Ukrainan kriisinkin yhteydessä Nato on monta kertaa muistuttanut, että se auttaa vain jäseniään. EU:sta taas ei muodosteta puolustusliittoa, koska suuri osa jäsenmaista on myös Naton jäseniä. EU-kansalaisista 95 % asuu Nato-maissa, eikä heillä ole tarvetta kaksinkertaisen järjestelmän luomiselle.

Suomi on EU-maista ainoa Venäjän rajanaapuri, joka ei kuulu Natoon. Venäjän länsinaapureista lisäksemme vain Valko-Venäjä, Ukraina ja Georgia eivät ole Naton jäseniä. Paikkamme Euroopassa tai Venäjän naapurina ei ole edellä mainittujen valtioiden joukossa – saati yksin.

Suomen Nato-jäsenyydellä on oltava kansan enemmistön tuki. Siksi on välttämätöntä, että avointa ja perusteellista keskustelua liittoutumisvaihtoehdosta käydään. Hyssyttely tai aiheen vaikeneminen kuoliaaksi ei kuulu tähän päivään tai avoimeen yhteiskuntaan.

Kun asiallinen keskustelu puuttuu käytännössä kokonaan, on ymmärrettävää, että Naton kansansuosio on matalaa. Me päättäjät emme kuitenkaan voi tuuliviirin lailla yrittää purjehtia kansansuosion aallonharjalla. Kun päättäjät uskaltavat perustella, kansalaisilla on mahdollisuus tehdä valintoja oikean tiedon perusteella.

Nyt olisikin Nato-mörön maalailijoiden ryhdistäydyttävä ja ryhdyttävä asiallisesti perustelemaan näkemyksiään. Jos Naton jäsenyys ei ole meille hyödyksi, miten sen ulkopuolella pysyminen edistää kansallista etua?

Samalla on muistettava, että Suomi on aktiivinen rauhankumppani. Osallistumme jo esimerkiksi Naton kriisinhallintaoperaatioihin, joista jäsenenäkin päättäisimme aina oman eduskuntamme päätöksellä. EU-jäsenyyden myötä luovuimme puolueettomuudesta.

Toisinaan Nato-jäsenyyden vaihtoehdoksi tarjotaan Suomen ja Ruotsin puolustusliittoa. Rauhanaikaisen yhteistyön kehittäminen onkin mitä kannatettavin ajatus. Naton kilpailijaksi tai vastaavan turvan luojaksi tuosta järjestelystä ei kuitenkaan ole.

Poliittisten päätösten tueksi kaivataan usein asiantuntijatietoa. Upseeriliiton tekemän jäsenkyselyn perusteella palveluksessa olevista kenraaleista ja eversteistä peräti 76 prosenttia on Nato-jäsenyyden kannalla ja vain 15 prosenttia vastustaa. Tämä on selkeä kannanotto puolustuksemme osaajilta. Poliitikot usein tiirailevat kansalaiskyselyitä, kun asiantuntijanäkemys ei sovi omiin päämääriin.

Myös puolustuspolitiikassa tosiasiat on tunnustettava. Oma uskottava puolustus on Suomen paras turva, mutta yksin ei pidä jättäytyä. Puolustuksemme on oltava niin uskottavaa, ettei hyökkääminen kannata. Naton turvatakuut ovat tässä avuksi.

Kylmän sodan aikana välttämättömyydestä tehtiin Suomessa hyve. Tulevaisuutta koskevia ratkaisuja ei kuitenkaan voi tehdä vanhaan jättäytyen. On pohdittava, mikä on Suomen kansallinen etu tänään, vedettävä johtopäätökset ja toimittava. Natoon liittyneet entiset Varsovan liiton jäsenet ovat nopeasti kyenneet normalisoimaan omat suhteensa Venäjään. Ei ole mitään syytä uskoa, että tilanne Suomessa olisi toinen.

Kirjoittaja on Kokoomuksen kansanedustaja ja puolustusvaliokunnan sekä suuren valiokunnan jäsen.

Kirjoitus on julkaistu Aamulehden Näkökulma-palstalla vierailijan kirjoituksena 8.8.2014